keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Elämän musta puoli.

Tänään on ollut niitä päiviä, jotka voisi vain nukkua ohi. Oon saanut vertauskuvallisesti "turpaan" liian monta kertaa, eli vastassa on ollut pettymyksiä. Miltä pettymys tuntuu? Pahalta. Sisältäpäin se syö sinua, mutta ulkoisesti sitä ei voi esimerkiksi työympäristössä näyttää. Täytyy tyytyä vain nieleskelemään pettymyksensä, ja yrittää päästä niskan päälle siitä. Arki tulee hoitaa kunnialla vaikka mieli tekisikin käpertyä peiton alle. Musta tuntuu että meillä jokaisella on omat murheemme omasta takaa, emmekä kaipaisi lisämurheita elämäämme. Mutta olisiko elämä liian helppoa ja ruusuista ilman elämän tummempia puolia? Onko tämä siis oikeastaan ihmiselon yksi keino pitää järki päässä ja arvostaa pieniäkin asioita? Osata elää hetkessä, päivä kerrallaan?

Jos olet luonteeltasi empaattinen, ymmärtäväinen ja ystävällinen - onko se sääntö että sitä enemmän kuraa tulee niskaasi? Onko kuitenkin kaiken tarkoitus kasvattaa minua ihmisenä ja tehdä minusta vahvempi? Ulkokuori voi joskus vaikuttaa vahvemmalta kuin mitä se sisältä onkaan. Tai jokaisessa meissä voi olla omat heikot kohtamme, joihin kun kolahtaa - se tuntuu. Pessimistit eivät pety -sanotaan, mutta uskon itse aina positiivisuuteen. Olisiko silti helpompi turvautua joskus edes pessimismiin? Epäilen silti. Positiivisuudella ja omalla asenteellaan voi vaikuttaa paljon asioiden kulkemiseen, ja kuinka niihin tulee suhtautumaan. Musta tuntuu että ympärillä tapahtuu paljon kaikkea tällä hetkellä, joka laittaa miettimään omaa arvomaailmaa. Mikä oikeasti on elämässä tärkeää? Mitä elämässäni arvostan? Mistä saan voimaa ja mikä kuluttaa? Mikä tekeekään minut onnelliseksi?

Entä mikä tekee sinut onnelliseksi?

8 kommenttia:

  1. Itse olen juurikin tuollainen empaattinen ja olkapäätä tarjoava ihminen, kuuntelen ja muistan kysyä että "hei miten jakselet, kuinka voit"? Minusta ystävistä ja läheisistä pitää pitää huolta. Pitää voida jakaa ilot ja surut. Juuri eilen juttelin pitkän tovin tuttavani kanssa ja jaoimme koko talven tapahtumat. Hänelle oli tullut ero ja sitä myöden paljon ikävää tuttujen kautta. Meillä on ollut todella raskas ja surullinen talvi. Kun luulee päässeensä elämässä eteenpäin, kummasti tulee joku uusi harmistus. Saako ikävistä asioista puhua ääneen??? Pitääkö aina olla hymy korvissa vaikka sisus huutaa ja itkee?
    Itse olen peruspositiivinen, hihittelen asioille kuin asioille ja varsinkin itselleni ja tollomaisuudelleni, mutta olen samalla mitalla myös herkkä. Itkeä tihruutan joka asiaa.
    Jospa huomenna olisi parempi päivä??
    Kovasti halauksia blogi-ystävä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kiitos Nanni <3
      Olen aivan samanlainen kuin sinä. Huolehdin muista, ja monesti ehkä jään itse paitsioon. Jossain kohdassa on se oma herkin kohta, ja sitten alkaa itku sisällä. Kyllä tämä tästä.

      Poista
    2. Juuri näin siinä monesti käy että itse jää lopulta sivusta katsojaksi ja pahimillaan maahan tallotuksi. Se taitaa olla normaalia "kilteille ihmisille". En osaisi kulkea silmät kiinni vaikeiden tilanteiden ohi.
      Mutta vähän mielenpiristystä. Hullujen päivien kuvasto näkyi jo netissä. Tein sieltä pari huippu löytöä. Nyt töihin.

      Poista
  2. Hööh... :( Ei kuulosta kivalta sun päivä... Voimia! Totta kyllä kirjoitat, varmasti meillä jokaisella on ne heikot kohdat ja kompastuskivet elämässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiitos. Onneksi nämä on ohimeneviä hetkiä, mutta ettei aina olisi liian positiivinen blogi vaan myös elämän varjopuoliakin ;)

      Poista
  3. Kivasti olet kirjoittanut. Tsemppiä sulle! Itse pidän tärkeänä tasapainoa, perhettä, terveyttä ja hyvinvointia sekä läheisiä ihmisiä...Tässäpä nämä, näin nopeasti ajateltuna :) Parempaa huomista päivää sulle ja varmasti tuleekin olemaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3
      Monesti auttaa kun ajatukset kirjaa ylös ja käsittelee asian. Seuraavalla kerralla olen taas vahvempi, ugh! :)

      Poista

Kiitos kommentista, piristit sillä päivääni.
Tervetuloa uudestaan! <3