lauantai 16. maaliskuuta 2013

Uhma.


Uhma. Miksi? Miksi helposta, vekkulista ja iloisesta lapsesta pitää jossain vaiheessa tulla uhmakas kenkkuilija? Kun esimerkiksi housut puristaa? Varsinkin kun housut ostetaan kunnon kasvuvaralla niin silti ne vaan puristaa? Liian pienet sukat? Auttaako lattialla selällään makaaminen? Kova itkusirkus? Lakkoilu? Jumittuminen huoneen nurkkaan? Kömpiminen peiton alle? Puhumattomuus? Täytyykö vanhemman ottaa käyttöön vanhemmuuden perinteiset keinot, kiristäminen? Uhkailu? Tässä vaiheessa lahjonta on aika heikko esitys saada uhmakas taltutettua, saati olla opettamatta että uhmailulla saat lahjontaa kun vain lopetat. Kuitenkin aikuisen päässä soi vain yksi asia, miten lapsen saa olemaan hiljaa? Mitä nyt pitäisi tehdä? Miten olla itse hermostumatta?

6 vuotta. Ikänä se on jo lapselle paljon, ja siihen mennessä varmasti on opittu itse ja mallista erilaisia toimintatapoja. Varsinkin välillä tuntuu että perheen esikoinen osaa upeasti näyttää mallia. Roolimalliko pienemmälle? Tuossa kuusivuotiaan iässä osataan koetella vanhempien hermoja, ja erilaisia keinoja saadakseen tahtonsa läpi. Meillä viime kuukausina on juniorissa tapahtunut melkoinen muutos, joka on myös päivähoidossa huomattu. Neiti on kovasti itsenäistynyt, mutta samalla kokee melkoisia tunteiden kirjoa mukaanlukien uhman. Samalla myöskin kovasti kaipaa läheisyyttä ja äitiä. Kasvua siis lienee tapahtumassa. Uhma valitettavasti myös aikuisien näkökulmasta koettelee meitä vanhempia erilaisin tempuin. Ja aina omakaan kärsivällisyys ei ihan meinaa riittää?

Miten? Meillä ongelmia tällä hetkellä eniten aiheuttaa vaatetus ja pukeminen, miltä vaatteet tuntuvat päällä. Miltä vaatteet tuntuvat myöskin toppavaatteiden alla. Melko turhauttavaa ostaa kasvupyrähdyksestä johtuen kaappiin kivoja uusia juttuja kevääseen - ja vieläpä kun ne ei nyt tunnukaan siltä että juniori suostuisi ne päällensä laittamaan. Neidissä aivan uusi piirre on hermostuessa joko huutaminen tai kirkuminen, totaali hermojenpalaminen siis. Ei sillä etteikö geeneissä olisi äkkipikaisuutta ehkä hyppysellinen mennyt neidillekin, eikä lienee epäselvää kummaltako vanhemmalta? Toisaalta neidin vitsikkyyden, huumorintajun ja iloisuuden toivoisin tätä piirrettä kompensoivan? Ja eihän tämänkään piirteen periytymisestä ole epäselvyyttä?

Kun toinen lapsista saa huomion uhman kautta, oiva tilaisuus on toisellakin kokeilla samaa keinoa. Onko mitään ärsyttävämpää? Voiko muu tehdä vanhemmasta voimattomampaa? Ainakin keinona tämä on mitä mainioin saada vanhemmat lähes kiehumispisteeseen, mutta itse tänään jo mietin että muutaman vuoden päästä näitä hetkiä lie kaipaa elämäänsä. Onnena ehkä sinänsä se näinä uhman saapumishetkinä on se, että harvemmin ne yhtäaikaa sattuvat kummallekin. Onniko? Loputon uhman vallankumous siis tiedossa? Toisella menee ohi - niin toinen aloittaa? Onko elämä vuosia eteenpäin yhtä "Kiljusen Herrasväkeä"?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista, piristit sillä päivääni.
Tervetuloa uudestaan! <3