tiistai 12. maaliskuuta 2013

Kaikki heti nyt.

Perhe. Onko sinulla ehkä suhde potentiaalisen isähahmon kanssa? Oletko ajatellut perheen perustamista? Ehkä yksi lapsi? Pari sisarusta? Vielä yksi vauva perheeseen? Siinä se kolmaskin menee missä ne muutkin?

Miksi meillä naisilla on niin nopeaa kiire saada kaikki? Parisuhde. Kihlat. Hääpäivä. Lapset. Missä vaiheessa on se elämäntilanne kun voi kahden puolisonsa kanssa elää, matkustaa ja chillata? Viisikymppisenä sitten? Miksi sitä ei osaa vaan nauttia elämästä hetki hetkeltä eikä suotta kiirehtiä eteenpäin? Miksi yleensä kaikki pitää saada niin nopeaa? Itse aina välillä kadehdin niitä pariskuntia, jotka on siirtäneet lasten tekemisen eteenpäin voidakseen nauttia elämästä, rakentaa uraa ja matkustella. En kuitenkaan kadehdi niitä pariskuntia jotka tekee jo neljänkympin tietämillä lapsia, ja valittaa että miten kaikki muuttui. Miten enää sitä kahdenkeskistä aikaa ei olekaan? 

Kävin moikkaamassa rakasta lapsuudenystävääni työpäivän aikana, heille on syntynyt kolmas lapsi. Kaikki kolme haluaa oman huomionsa, ja äidin syliin. Mielellään yhtä aikaa. Isommat osaavat vaatia ja olla ilkeitä toisilleen tilanteen niin vaatiessa. Tönäisyt. Lyönnit. Jollain ehkä heitto toista. Tuloksena on että toinen itkee. Äiti komentaa. Vauva ehkä itkee vaunuissa, sielläkin pitäisi olla yhdet lisäkädet hyssyttelemässä. Ei käynyt kateeksi ystäväni arki. Kotiäidin elämä on kyllä rankkaa, ehkä se rankin ammatti. Kotona tulee koko ajan suorittaa, normaalissa työpäivässäkin on ne kahvitunnit ym aikaa itselleen. Kotona joku nykii paidanhelmasta koko ajan. Koko ajan olet äidin roolissa. Tiskaa. Pyykkää. Imuroi. Laita ruokaa. Laita välipalaa. Äiti lohduttaa. Sylittää. Nukuttaa. Tinkii omista harrastuksista. Tinkii ruokailustaan. Huomaatkin ehkä että olet yöpaidassa vielä iltapäivällä? Kun puoliso tulee kotiin, tulisi olla se ihana vastaanotto ja pirteä, vaikka äidin mieli ehkä tekisikin mennä jo unille. 

Välillä minullakin on ollut vauvakuume. Kolmas lapsi. Ehkä ne isommat hoitavat pienempää? Millaista elämä olisi sitten? Kumpiko mahtaisi tulla? Tyttö vai poika? Alottaisinko päiväkotirumban taas alusta, kun loppusuora jo näkyy? Olen kuitenkin päätökseni tehnyt aikapäiviä sitten, että perheemme lapsimäärä on tässä, meidän perhekoko on kaksi vilkasta neitiä. Kaksi kovapäistä neitiä. Sitä mukaa kun lapset kasvaa, ainakin meillä vanhemmuuden haasteet myös kasvavat. Nostan kuitenkin hattua ihan jokaiselle äidille, erityisesti kotiäidille. Ei sillä, ei työssäkäyvän äidin rooli yhtään sen helpompi ole, siinä tulevat omat haasteensa ja paineensa eri tavalla. Kokemuksen syvällä rintaäänellä. Mutta voisinpa silti väittää että se äidinrakkaus on rakkauksista suurin. Eikä sitä rakkautta pysty millään mittaamaan, se on äärettömän suuri ja aito. 

Itseäni kosketti todella raa´asti se "pikkutyttö Eerikan" kohtalo. Yhtään enempää aiheesta en kykene lukemaan, enkä lukemaani todeksi uskomaan. Ajattelen alituisesti sitä, että se pieni tyttö oli samanikäinen kuin esikoiseni. Oksettaa. Itkettää. Miten kukaan aikuinen ikinä pystyy sellaista tekemään. Ja vielä lapselleen! Itse ainakin olen elämässäni oppinut, että läheisistä pitää huolehtia. Jos joku lähellä voi huonosti tai voisin pienellä teolla auttaa / ilahduttaa, teen sen mielelläni. Pienillä teoilla voi olla jossain tilanteissa suuri voima. Välitetään siis toisistamme, ollaan aitoja ja rehellisiä. Ei suotta yritetä olla erilaisia, kuin millaisia olemme. Lisäksi nautitaan tästä hetkestä, elämästä päivä kerrallaan ja lapsista. Olen kuullut, että lapset kasvavat vähän liian nopeaa..





I <3 my girls!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista, piristit sillä päivääni.
Tervetuloa uudestaan! <3