keskiviikko 20. helmikuuta 2013

My day.

Minun päivä. Day with me. Start at home. Going to somewhere. Jonnekin Keski-Suomessa. Kamat kassiin, auto käyntiin ja menoksi. Suomipopin Aamulypsy soimaan radioon - ilman sitä aamu ei starttaa. Päivän ensimmäiset hymyt suupieliin Aaamulypsyn seurassa. Kuinka upea aamu tänään onkaan ollut! Pitkästä aikaa sai kaivaa aurinkolasit silmille, aurinko paistoi kauniisti -11C pakkaspäivässä. Ajellessa sain nauttia auringonpaisteesta, nauttia kahvia ja räpsiä muutamia valokuvia.



Päiväni koostuu asiakastapaamisista. Ennakkoon sovituista tapaamisista ja täysin spontaaneista oven avauksista. Se mitä vastassa on, jää nähtäväksi oven sulkeutumisen jälkeen. Päivän aikana on vastassa monenlaisia tunteita, tilanteita ja hetkiä. Onnistumisia, haasteita ja niskassa painavat tavoitteet. Paljon muistettavaa. Muutoksia, uutuuksia, koulutuksia - ilman tietokonetta tätä työtä olisi kovin haastavaa tehdä, muutoinkin välillä on haasteita miten kaiken muistaa kertoa. Päivän aikana myös autossa menee tovi aikaa, välillä enemmän ja välillä hyvin vähänkin. Autoni on näinollen toimistoni, jossa teen tietokoneella välttämättömät työt mitä työhöni kuuluu. Sähköpostien vaihto on myös päivittäistä hommaa autossani.

Esimerkiksi tänään vointini ei ole paras mahdollinen, eilinen nuutuminen tuntuu vielä. Se kuitenkaan ei saa näkyä ulospäin asiakkailleni. Tehtäväni on innostua ja innostaa. Tapaan asiakkaat aina hymy huulilla, vaikka aina ei hymyä tulekaan vastakaikuna. Työni on kovin antoisaa, ja omaan erittäin mukavat kolleegat. Päivän aikana puhun paljon puhelimessa sekä asiakkaiden että kollegoideni kanssa. Vaikka työni onkin yksinäistä hommaa, niin kuitenkaan en tunne olevani yksin. Tunnen että työtä tehdään tiiminä. Jos työkaverista ei aamulla ole kuulunut, soittelemme jo toistemme perään ja varmistamme onko kaikki hyvin.

Työpäiviini mahtuu erilaisia tilanteita. Pieniin kuntiin saapuessani erityisesti tuntuu sattuvan ja tapahtuvan. Huomio kiinnitetään vieraaseen autoon. Välillä jopa huoltoasemalle meno luo paineita, huoltoaseman pöydät notkuu paikallisia ja päät kääntyy astuessasi sisälle. Kerran on myöskin ollut haulikkomiehet vastassa minua eräässä pienessä kylässä. Siellä tienvarressa useampi maastopukuinen mies haulikon kanssa. Kaikki tuijottivat napakasti ohiajaessani. Mitä ne odottivat? Eivät varmaan ainakaan minua? Olisiko minun pitänyt tuntea pelkoa?

Päiväni ruokailut ovatkin ihan oma juttunsa. Välillä on niitä ruokahetkiä ja välillä ei. Mitä, missä ja milloin. Ennätänkö vai en. Olenko aikataulussa vai aikataulusta myöhässä. Onko aikaa lounaalle. Joudunko tyytymään karkkipussiin lämpimän lounaan sijasta? Onko oikeastaan se karkkipussi päiväni lounas? Vaikka eipä sillä, että ne karkkipussit olisivat vastenmielisiä..  Ehkä olisi syytä miettiä kuntoon päivän rytmi, jotta voisin antaa hetken itseni terveelliselle ravitsemiselle.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista, piristit sillä päivääni.
Tervetuloa uudestaan! <3